Vähän hassu aihe kirjoittaa, mutta kirjoitanpa kuitenkin, koska nämä ovat koskeneet minua itseäni viime vuosina. Mielenterveysongelmat muutenkin koskevat niin monia maailman ihmisiä, etenkin monia suomalaisia. Onkohan selitys sää vai mahtaako selitys olla suomalainen luonne? Kuitenkin, mielenterveysongelmat ovat varsinkin nuorilla kasvamassa koko ajan, siksi ne pitää ottaa vakavasti. Eniten itseäni vituttaa käsitys, että kaikki mielenterveysongelmaiset ovat huomiohuoraajia, wnb-ongelmaisia kakaroita. Totuus on se, että kyllä, tällaisia wnb-masentuneita ja wnb-mielenterveysongelmaisia on, ja paljon onkin, varsinkin syömishäiriöiden kohdalla (niin sanottu wannarexia, eli anoreksian haluaminen ja ihannointi ilman että tosiasiassa on syömishäiriöinen). Mutta on myös hurja määrä ihmisiä, jotka eivät usein kerro kenellekään mielenterveysongelmistaan, koska saattaa olla etteivät he edes tiedosta niitä varsinaisiksi mielenterveys_ongelmiksi_, tai sitten kynnys hakea apua ja jutella niistä on liian suuri. Juuri näiden wannabe-mielenterveysongelmaisten takia. Heti leimataan surkeaksi teiniluuseriksi, emoksi, säälittäväksi huomionkerjääjäksi...

Itse olen kokenut syömishäiriöisen karun arjen. Sairastin ednos-nimistä syömishäiriötä (Eating Disorder Not Otherwice Specified). Ednos voi olla yhdistelmä anoreksiaa ja bulimiaa, tai sitten, niin kuin minun kohdallani, se oli syömättömyyttä ja pakkomielteistä liikkumista, jota ei luokiteltu anoreksiaksi, koska kuukautiseni eivät koskaan loppuneet (vaikkakin lyhenivät kuudesta päivästä kahteen päivään). Syömishäiriö alkoi siitä, kun halusin syömishäiriön - aloin surffailla proanasivuilla, ja siitä se lähti. En tajunnut, että syömishäiriö olisi myös masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia, yhtä kärsimystä. Pelkäsin koko ajan. Pelkäsin itseäni, ruokaa, maailmaa. Kaikki tuntui niin harmaalta, vieraalta, oudolta. En tosiaankaan kaipaa enää siihen arkeen. 

Sitten, olen käynyt ihan psykiatrilla juttelemassa yhdestä asiasta elämässäni, joka silloin tällöin saa minut masentumaan pahan kerran. Siis niin pahan kerran, että saan itsetuhoisia ajatuksia ja haudon jo itsemurhaa. Vanhempani huomasivat sitten, miten huonosti voin, ja hommasivat minulle apua. Nykyään koululle on kerrottu tästä ongelmastani ja hekin ottavat sen huomioon, eli kaikki on järjestyksessä. Kuitenkin tämä kai luokitellaan jonkinlaiseksi mielenterveysongelmaksi, koska käyn hoidattamassa sitä psykiatrilla... se auttoi kerralla. Jo se, että sain puhua jollekin ongelmistani, ja tunsin, että se ei ole enää tabu jonka kanssa minun pitää yksin pärjätä, sai oloni tuhat kertaa paremmaksi. 

No joo, en tämän enempää vaahtoa mielenterveydestä. Mutta jos sinä joku luet tätä kirjoitusta, ja olet kenties proana tms. vaarallisesti syömiseen suhtautuva henkilö, kuuntele: se ei ole sen arvoista. Ei ole. Haluatko heittää koko elämäsi hukkaan kehosi takia? On muutakin kuin kalorit ja rasvaprosentti, tajua se, ennen kuin on liian myöhäistä.

Ja kaikille, joilla on jokin ongelma, annan yhden neuvon: puhu siitä. Kenelle tahansa. Itse puhuin vanhemmille, terveydenhoitajalle ja psykiatrille. Aina on ihmisiä, jotka haluavat kuunnella ja osaavat auttaa. Kaikkeen on ratkaisu, ja kaikki järjestyy. 

Useat ihmiset sanoo, ettei ihminen voi muuttua. Aloin miettimään, että kuinka paljon minä olen muuttunut. Olenko mä henkisesti miten samanlainen, kuin vaikka 2 vuotta sitten? Tunnistaisivatko minun ala-asteen kaverit mut vielä, muuten kuin ulkonäöstä? Mä oon muuttunut niin paljon vuosien aikana, että melkein pelottaa. Olin ennen sellainen onnellinen pikkutyttö, joka oli silti aika ujo, mutta silti piti puolensa ja sanoi vastaan. Sitten tuli pari poikaa, jotka haukkuivat mua ala-asteen viimeisellä vuodella lukuisilla erinäisillä haukkumanimillä. Siitä jäi jäljet, ja mä en enää sanonut vastaan ihmisille. Niin oli pitkään. Kunnes nyt, syömishäiriön jälkeen, mä olen taas ihminen, joka sanoo vastaan, ihminen jolla on tahto ja ääni. 

Toisaalta, missä on se pikkutyttö, joka sanoi isälleen, ettei ikinä aio maistaakaan alkoholia? Nykyään mun juominen on mennyt yli, lähes pelottaa, mihin tää menee. En mä ole alkoholisti, en lähellekään mitään sellaista... humalan jälkeen tuntuu aina hienolta olla selvänä. Ei mulla ole mitään alkoholiongelmaa. Eikä oikeestaan sosiaalisia paineitakaan. Miks mä sitten juon? Koska se on hauskaa, se on mun syy siihen. Aivan surkean kamala syy, mutta elämä on. Kännissä on kivaa, se on faktaa. Oon mokaillut kännissä, oksennellut kännissä, sammunut kännissä, ja silti mä juon jonkin verran. Mun täytyy tosiaan pitää siitä. Tää juominen on asia, mikä mua oikeesti vähän huolestuttaa. Haluanhan mä juhlia, totta kai, ja pitää hauskaa, mutta en liian railakkaasti. Krapula ei ole hohdokas tunne :/

Jos 12-vuotias G.H katsoisi 15-vuotiasta itseään, hän ei tunnistaisi tyttöä itsekseen. Mä tunnistan nyt itseni, ja jos totta puhutaan, jopa pidän itsestäni enemmän. Tiedän, että on todella typerää juoda ja rellestää, mutta sanotaanko, että se on tätä nuoruuden huolettomuutta ;) 

Ja vähän kuvia joita innostuin hakemaan, liittyen muutokseen:

 Taidan olla aikamoinen erikoisuus nykyään kun en ole tehnyt profiilia itselleni mihinkään yllä mainituista. En omista edes facebookia, voitteko uskoa?! Onhan se aika harvinaista nykyään, mutta mä en itse vaan ole kokenut kovin tärkeäksi tehdä tuollaista. Tai no, ennen en kokenut. Nyt ajattelin vihdoin 15-vuotiaana tehdä ekan profiilini johonkin, mutta kysymys kuuluu, mihin?

Otetaanpa ensin . Suosittu, upea, mahtava Facebook. Mark Zuckerbergin neronleimaus, jolla hän on tienannut itselleen niin paljon rahaa, että hirvittää. Nykyään fb taitaa olla kaikkein suosituin tällainen, tai ei vain taida olla... ehdottomasti on. Kaikilla on fb. Jos kuulet jonkun henkilön nimen, menet vain facebookiin ja katsot miltä hän näyttää, Facebookissa on helppoa ja hauskaa myös kyylätä vanhoja tuttuja, ja miksei ihan nykyisiäkin tuttuja. Voit myös tsekata, mitä vihamiehesi puuhailevat - he eivät koskaan saa tietää, että kävit hänen sivullaan! Voit jutella kavereiden kanssa ja kuulet uusimpia juttuja facebookin kautta. Oi, mistä jäänkään paitsi. 

Miksen sitten ole tehnyt facebookia? Siksi, että se on vähän niinkuin kapina kaikkia muita kohtaan :D Ainakin 20 ihmistä ovat pyytäneet minua tekemään facebookin, olen kaikille vastannut kieltävästi. Siihen jää myös helpommin kuin helposti riippuvaiseksi - tunnen liian monta ihmistä, jotka viettävät mieluummin iltansa facebookissa kuin jutellen face-to-face ystäviensä kanssa. Toiseksi, ei mulla edes olisi aikaa päivitellä jotain hemmetin fb-profiilia. Sitten, fb-profiili ei koskaan katoa vaikka poistaisitkin sen. Muistakaamme myös fb:n huono tietoturva. Mietitäänpä kanssa kaikkia niitä rasittavia kiertoviestejä ja viiruksia joita facebook on pullollaan. Joo, ei kiitos. Ehkei Facebookia.

Yksi paikka, josta olen aika kiinnostunut mutten tiedä siitä paljoa mitään, on . Ennen sitä ei ollut olemassakaan, sitten siitä alettiin puhua, nyt twitterin logoa näkee joka paikassa, koko ajan. Twitterin ideahan on se, että se on sellainen 'mikroblogi'. Sinne siis kirjoitellaan kuulumisia, mutta merkkejä saa yhdessä 'twiitissä' olla vain 140. Tiivistäpä sihen sitten kuulumisesi. Twitterin tietää nykyään lähes jokainen, mutta kuinka monella sitten on Twitter? Tunnen rehellisesti yhden henkilön, jolla on twitter-profiili. Olen jotenkin saanut kuvan, että twitteriä suosivat amerikkalaiset julkkikset. Eivät tavalliset, suomalaiset nuoret tytöt. Joten enpä taida tehdä Twitteriäkään.

Joskus takavuosina oli suuressa suosiossa sellainen paikka, kuin . Joo, typerää edes kirjoittaa tästä. En tietenkään edes harkitse harkitsevani irc-gallerian tekoa. Onko se enää edes olemassa? Muistan, että silloin kun olin ala-asteella, "galtsu" oli kovaa huutoa. Kaikilla oli Galtsu. Mä en koskaan tehnyt, vaikka kaverit mankuivatkin tekemään. Tein sinne kerran pilaprofiilin, jotta pääsin kyyläämään muiden profiileja. Sitten Galtsu poisti sen, sen koommin en ole sinne eksynyt. Mihin IRC-galleria kuoli? Minä itse muistelen, että jossain vaiheessa enemmän ja enemmän ihmisiä alkoi siirtymään Facebookiin. Irc-galleria jäi. Ehkä galtsu on vieläkin suosittu hieman nuorempien ihmisten keskuudessa, niin kuin ala-astelaisten. Mutta kun mennään ylä-asteelle, kaikki taitavat siirtyä facebookiin. 

. Tämäkin taitaa olla vähän kuollut, eikö niin? En tiedä ketään, joka kävisi MySpacessa. Ei siitä puhuta. Sen ideahan on sama kuin galtsun ja facebookin - tee profiili, hanki kavereita, julkaise kuvia, videoita ja tekstiä. MySpacekin taisi joskus olla maailman suosituimpien sivustojen kärkipäässä, kunnes joskus vuonna 2008, ehkäpä, Facebook tipautti sen. Ja alamäki on ilmeisesti jatkunut, eihän kukaan siitä puhu. MySpace taitaa olla vähän niinkuin alkeellinen versio Facebookista. 

Nyt on tullut uusi "fb", jonka povataan syrjäyttävän tämä aito Facebook. Nimittäin . Googlellahan on jo kaikkea, joten miksei se tekisi tällaistakin sivua. Googlen porukkahan on avoimesti sanonut, että heillä on aikeena hastaa Facebook. Uskon, että se tekee sen vielä joskus. Google plussaanhan pääsee vain kutsujen avulla. Tunnen pari, joilla on Google plus, tiedä miten he sen ovat saaneet. Voisin pyytää heitä kutsumaan minut sinne, sillä mielestäni ja kuulemani perusteella, Google plus on paras tällainen "verkkoyhteisöpalvelu" vai mikä helvetti onkaan. Google plus on järjestänyt paremman yksityisyyden suojan, kuin fb, ja siellä on enemmän hyödyllisiä ja hauskoja toimintoja, kuin muissa tällaisissa. Ehkäpä mä teenkin Google plussan :) Jos Sinä joka satut lukemaan tätä tiedät jotain Google plussasta, kerrothan sen minulle, ottaisin mielelläni kaiken tiedon vastaan. Plussia ja miinuksia tulemaan :)

Maine. Kaikki mun ikäiseni haluavat mainetta. Mikäs sen hienompaa jos sut tunnetaan kautta rantain ympäri kaupunkia. Tai no se riippuu tietenkin siitä, mistä sut tunnetaan. Itse aloin miettimään eräällä foorumilla näkemäni keskustelun takia omaa mainettani. Minkälainen se on? Kun äkkiseltään miettii omaa mainettaan, tulee heti mulla mieleen se, että mun maineeni on puhdas ja hyvä, eikä mussa ole mitään vikaa. Musta ei kierrä mitään juttuja missään, mitkä voisivat olla huonoja. Sitten kun alkaa miettimään vähän syvällisemmin tajuaa, ettei toi useimman kohdalla tosiaankaan pidä paikkaansa. 

 

 Kuinka moni muistaa ihanan Fame-leffan (tai sen vielä ihanemman tunnusmusiikin)? Se kuvaa aika hyvin nykyajan maineen tavoittelua nuorten kesken - pakko yrittää, pakko olla hyvä, pakko saada mainetta.

 

Oman maineeni kanssa tilanne on nyt tämä: minut tunnetaan lellittynä kermaperseenä. En ole lellitty, en mielestäni. Vaikka omistankin kaikenlaisia juttuja, en ole lellitty. Tiedän rahan arvon ja tiedän, miten sitä saa - kovalla työllä. Itselleni ei oo kukaan päin naamaa sanonut, että helvetin kermaperse, mutta olen kuullut että näitä juttuja kiertää - ihmiset puhuu, miten olen lellitty. Miten mä saan kaiken. Ja se tekee ne joskus vähän, sanotaanko, viileiksi mua kohtaan. Suomessa tää on vaikeeta - jos on rahaa tai jotain minkä olet rahalla saanut, se on piilotettava maanalaiseen bunkkeriin, mistä kukaan ei koskaan näe sitä. Miks? Mä en pyydä anteeksi, jos mun vanhemmat on raataneet ja tehneet kovaa työtä saadakseen itselleen ja lapsilleen hyvän elämän. Tietenkään en leiju omaisuudellani, se olis typerää. Mutta en mä sitä kyllä piilottelekkaan, että mulla on hyvin tienaavat vanhemmat. Miks piilottelisin? 

Ainakin mulla on siis mainetta lellittynä kakarana. Toinen juttu minä mut varmaan tunnetaan, on valitettavasti tyttö, joka on aika perso alkoholille ja juhlille :/ Vaikka kyllähän mä tiedän alkoholin vaarat jne., mutta silloin kun kaikki kaverit juo ja on juhlissa, niin ne vaan unohtuu. Avaan taas uuden lonkeron ja aamulla jälleen mietin, että sinne meni taas uusi erä aivosoluja. Nyt aion pitää tipatonta kautta pitkän aikaa (tiedossa vielä yhdet bileet ennen kuin aloitan). Lupaan kaikille, etten juo ennen kuin joulun jälkeen. Koska tää on vähän riistäytynyt hallinnasta, tää juominen, ainakin mun kohdalla. Pitäis lopettaa. En mä halua juopon mainetta. 

Silti vaikka ihmiset tietää mun olevan alkoholin ystävä, ne myös tietää, etten mä ole sellainen kuin useimmat ikäiseni, öhöm, alkoholista pitävät tytöt. Mä en ole huora, enkä jakorasia. Olen neitsyt, kukaan ei ole ikinä koskenutkaan minuun. Ja siitä olen aika ylpeä :) Usein tyypit tässä iässä, tähän maailman aikaan haluaa päästä neitsyydestä äkkiä eroon, mä en halua. Mä oon ylpeesti neitsyt siihen asti, kunnes oon ihan satavarma, että haluan menettää sen. Sitä en halua menettää humalassa pusikossa jonkun random-tyypin kanssa, vaan ihan toisella tavalla :) 

Taisin hieman eksya lopussa aiheesta :) Halusinpa silti kirjoittaa tästä, koska maine ja sen tavoittelu koskee meitä kaikkia joka päivä. Valitan, että postauksessa kerroin aika paljon itsestäni. Ehkä ensi postaus kertoo sitten maailman asioista :) 

 ... josta on varmasti hyvin vaikea saada ollenkaan selkoa, minkälainen blogi tämä on. Mietinkin aika pitkään, minkälaisen ensimmäisen kirjoituksen tekisin blogille, jolla ei ole minkäänlaista teemaa! Teema on siis yleisesti otten koko maailma, jos voin näin sanoa. Aion kirjoitella koko maailman asioista, joskus myös omistani. Kirjoittelen silti anonyyminä, ettei kellekään vahingossakaan paljastuisi, kuka olen. 

Silti että saisitte jotakin selkoa blogistani, teidän pitää tietää edes vähän minusta. Olen siis nuori tyttö pk-seudulla, joka pitää ratsastuksesta (omistan kisahevosen), elokuvissa käymisestä, juhlimisesta, salaliittoteorioista, maailman asioista ja elämästä. Vaikka minä olenkin nuori, olen kokenut aika paljon kaikkea syömishäiriöstä masennukseen. Nykyään saan apua kumpaankin, ja olen jo luokiteltu parantuneeksi. Minulla on ihania ystäviä ja ihana perhe, joiden kanssa silti välillä palaa pinna. Inhoan vaatimattomuutta, tylsyyttä, matikkaa ja Amerikkaa. 

Pyydän anteeksi, etten kerro enempää, ja anteeksi myös siitä, että kerron noin ympäripyöreästi. Mutta nyt tiedätte minusta sentään jotain, ja sekin on enemmän kuin ei mitään. Nyt on mentävä mainostamaan blogiani jottai saisin edes vähän lukijoita, joten lopetan turhan ensimmäisen kirjoitukseni tähän. Seuraavasta kirjoituksesta tulee asiapitoisempi, lupaan sen ;)