Vähän hassu aihe kirjoittaa, mutta kirjoitanpa kuitenkin, koska nämä ovat koskeneet minua itseäni viime vuosina. Mielenterveysongelmat muutenkin koskevat niin monia maailman ihmisiä, etenkin monia suomalaisia. Onkohan selitys sää vai mahtaako selitys olla suomalainen luonne? Kuitenkin, mielenterveysongelmat ovat varsinkin nuorilla kasvamassa koko ajan, siksi ne pitää ottaa vakavasti. Eniten itseäni vituttaa käsitys, että kaikki mielenterveysongelmaiset ovat huomiohuoraajia, wnb-ongelmaisia kakaroita. Totuus on se, että kyllä, tällaisia wnb-masentuneita ja wnb-mielenterveysongelmaisia on, ja paljon onkin, varsinkin syömishäiriöiden kohdalla (niin sanottu wannarexia, eli anoreksian haluaminen ja ihannointi ilman että tosiasiassa on syömishäiriöinen). Mutta on myös hurja määrä ihmisiä, jotka eivät usein kerro kenellekään mielenterveysongelmistaan, koska saattaa olla etteivät he edes tiedosta niitä varsinaisiksi mielenterveys_ongelmiksi_, tai sitten kynnys hakea apua ja jutella niistä on liian suuri. Juuri näiden wannabe-mielenterveysongelmaisten takia. Heti leimataan surkeaksi teiniluuseriksi, emoksi, säälittäväksi huomionkerjääjäksi...

Itse olen kokenut syömishäiriöisen karun arjen. Sairastin ednos-nimistä syömishäiriötä (Eating Disorder Not Otherwice Specified). Ednos voi olla yhdistelmä anoreksiaa ja bulimiaa, tai sitten, niin kuin minun kohdallani, se oli syömättömyyttä ja pakkomielteistä liikkumista, jota ei luokiteltu anoreksiaksi, koska kuukautiseni eivät koskaan loppuneet (vaikkakin lyhenivät kuudesta päivästä kahteen päivään). Syömishäiriö alkoi siitä, kun halusin syömishäiriön - aloin surffailla proanasivuilla, ja siitä se lähti. En tajunnut, että syömishäiriö olisi myös masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia, yhtä kärsimystä. Pelkäsin koko ajan. Pelkäsin itseäni, ruokaa, maailmaa. Kaikki tuntui niin harmaalta, vieraalta, oudolta. En tosiaankaan kaipaa enää siihen arkeen. 

Sitten, olen käynyt ihan psykiatrilla juttelemassa yhdestä asiasta elämässäni, joka silloin tällöin saa minut masentumaan pahan kerran. Siis niin pahan kerran, että saan itsetuhoisia ajatuksia ja haudon jo itsemurhaa. Vanhempani huomasivat sitten, miten huonosti voin, ja hommasivat minulle apua. Nykyään koululle on kerrottu tästä ongelmastani ja hekin ottavat sen huomioon, eli kaikki on järjestyksessä. Kuitenkin tämä kai luokitellaan jonkinlaiseksi mielenterveysongelmaksi, koska käyn hoidattamassa sitä psykiatrilla... se auttoi kerralla. Jo se, että sain puhua jollekin ongelmistani, ja tunsin, että se ei ole enää tabu jonka kanssa minun pitää yksin pärjätä, sai oloni tuhat kertaa paremmaksi. 

No joo, en tämän enempää vaahtoa mielenterveydestä. Mutta jos sinä joku luet tätä kirjoitusta, ja olet kenties proana tms. vaarallisesti syömiseen suhtautuva henkilö, kuuntele: se ei ole sen arvoista. Ei ole. Haluatko heittää koko elämäsi hukkaan kehosi takia? On muutakin kuin kalorit ja rasvaprosentti, tajua se, ennen kuin on liian myöhäistä.

Ja kaikille, joilla on jokin ongelma, annan yhden neuvon: puhu siitä. Kenelle tahansa. Itse puhuin vanhemmille, terveydenhoitajalle ja psykiatrille. Aina on ihmisiä, jotka haluavat kuunnella ja osaavat auttaa. Kaikkeen on ratkaisu, ja kaikki järjestyy.